Lisäaineista huolestumisesta ei ole syytä huolestua

Tiedetoimittaja Jukka Ruukki on taas kirjoittanut Helsingin Sanomiin ”hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää” -kesäkemiakolumnin.

Ruukki toteaa: ”Kysely­tutkimusten iso osa suomalaisista pitää e-koodattuja lisä­aineita uhkana terveydelle, jopa myrkkynä. Siinä ei ole hirveästi järkeä.”

Ehkä ”iso osa” suomalaisista onkin järkeviä ja kuuntelee asiantuntijoita. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholmin mukaan kaksi lisäainetta ovat nimittäin ”hieman huolestuttavia”: lihavalmisteiden nitriitti ja virvoitusjuomien fosfaatti.

Samat aineet Ruukki löysi grillimakkaransa tuoteselosteesta. Nitriitin hän tosin sekoittaa myöhemmin nitraattiin. Samaan syyllistyy E-koodit.fi-sivusto, joka sekin taitaa olla yhden miehen taidonnnäyte.

Turkkilaisen makeislaatikon ainesosaluettelon päällä yksi punainen ja kaksi keltaista marmeladia. Alaosassa atsorubiinin ja paraoranssin rakennekaavat.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, aiemmin kielletyt atsovärit muuttuivat yhtäkkiä vaarattomiksi – jos riskien mittarina pidetään viranomaispäätöksiä. Atsoyhdisteen tunnistaa rakenteessa olevasta typpiatomien välisestä kaksoissidoksesta. Vasemmalla atsorubiini E122 ja oikealla paraoranssi E110. Näiden värien käytöstä on pitänyt EU:n sisällä varoittaa heinäkuusta 2010 lähtien.

Ravinnon turvallisuuden professori Marina Heinosen mukaan ainoat lisäaineet, joita voi saada liikaa, ovat lapsilla nakkien nitriitti ja mehujen bentsoehappo.

Bentsoehaponkin Ruukki on onnistunut ottamaan juttuunsa, vaikka hänen tavoitteenaan on puolustaa lisäaineita. Jotta kirjoitukseen saataisiin vetävä otsikko, Ruukki unohtaa jo lisäaineen nimeenkin sisältyvän määritelmän ja maalailee, että luomumetsän bentsoehapokas puolukka on ”lisäainepommi”.

”Jos puolukka olisi tehdastekoinen marja, sen valmistaminen todennäköisesti kiellettäisiin”, Ruukki kirjoittaa. Hänelle siis kelpaa luonnollisuusargumentti, kun se tukee lisäaineita, joilla tehdään ruoasta epäluonnollisempaa.

Uuselintarvikkeet ovat EU:ssa lähtökohtaisesti kiellettyjä. Itse ajattelen, että luonto on täynnä myrkkyjä ja puolukasta voisi paljon puhutun terveellisyyden lisäksi olla järkevää etsiä myös vaarallisuutta.

Ruukki mainitsee E140:n eli lehtivihreän esimerkkinä luonnonmukaisesta lisäaineesta. Se ei varmaan pelotakaan kuin enintään Ruukin olkinukkeja, mutta ei sitä löydykään esimerkiksi Fazerin Vihreistä kuulista.

Vihreissä kuulissa on E140:n naapuria E141, jossa lehtivihreän hiilivetyhäntä on typistetty ja magnesium on vaihdettu kupariin. Tuloksena on halvempi, kestävämpi ja vesiliukoisempi yhdiste. Ei enää niin luonnonmukaista.

Kirjoituksen loppupuolella Ruukki ottaa jälleen esiin toksikologian ikivanhan totuuden veden vaarallisuudesta. Samalla tulee kolumnin typerryttävin virke: ”Veden koodi on muuten E948 (happi) ja E949 (vety).”

Siis joko Ruukki lyö lekkeriksi tai hän ei tiedä, miten hapen ja vedyn seos eroaa hapen ja vedyn yhdisteestä (jonka malli näkyy tämän sivuston kuvakkeessa). Olisi nyt edes kirjoittanut E948⅓.

Täytyy kyllä myöntää, että E-koodihuumoria on vaikea vastustaa. Tiesittekö, että oluen säilömisessä käytetään usein lisäainetta E173? Siis alumiinia. Eräs alkoholijuoma on jopa itsessään lisäaine. Tai ainakin E425:n nimi on konjac.

Edellisen kerran sain jutun juurta Jukka Ruukin tiedepakinasta viime vuoden heinäkuussa, kun hän valisti lukijoita kemikaaleista. Näissä kahdessa kirjoituksessa harmittaa niiden yksisilmäinen oletus kansalaisten tiedelukutaidottomuudesta. Eihän ihminen välttämättä välttele lisäaineita siksi, että ne itsessään olisivat erityisen vaarallisia, vaan siksi, että ne kielivät ruoan yleisestä epäterveellisyydestä.

Ruukin mainitsemia lisäaineita löytyy etenkin lihajalosteista, virvoitusjuomista ja makeisista. Jos niitä nauttii ahkerasti, ovat tietysti lisäaineiden riskit huolista pienimpiä.

En varmaan koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten kosteahko pullapitko säilyy kaliumsorbaatin E202 voimalla pilaantumattomana huoneenlämmössä kuukausikaupalla. Mutta miksi pullan pitää säilyä loputtomiin? Tai miksi ihmisen pitää syödä pullaa?

Se, että jokin lisäaine ei ole suorastaan myrkyllinen, on 1900-lukulainen laiha lohtu. Uuden vuosituhannen ihminen ei kysy, mikä ei sairastuta, vaan hän kysyy, mistä saa terveyttä. Lisäaineista ei tutkita niiden terveellisyyttä ihmiselle vaan turvallisuutta rotille.

Tiedostavalle kansanosalle lisäainesekoitusten välttäminen alkaa olla perusjuttu, ja he miettivät jo, miten kehittäisivät suolistomikrobistoaan. Soki Choi esittelee tätä nousussa olevaa tutkimuskohdetta kirjassa Suolistovallankumous – Näin suolistobakteerit vahvistavat aivojasi (WSOY, 2019).

Laajahkot mutta edelleen alustavat tutkimustulokset kaipaavat vahvistusta. Ehkä tulevaisuudessa ihmettelemme, miksi suostuimme syömään kaikenlaista moskaa vain siksi, että se maistui hyvältä eikä tappanut meitä välittömästi.

Ota kantaa